Johanna Viitanen

VÄRIEN KIRJOA

Hevosen värien periytyminen tunnetaan nykyisin tarkkaan. Värigenetiikka – oppi värien periytymisestä – on helppo tapa lähestyä perinnöllisyystiedettä. Sen kautta on helppo tutustua muidenkin ominaisuuksien periytymiseen. Väreillä on myös käytännön merkitystä, kun tietyt värit ovat ei-toivottuja tai kiellettyjä.

Hevosella on joka ominaisuutta varten kaksi geeniä, joista toisen se on saanut isältä, toisen emältä. Hevonen jättää jälkeläiselleen vain yhden tiettyä ominaisuutta säätelevistä geeneistään. Geenit voivat olla keskenään samankaltaisia tai erilaisia, ja jälkeläiselle periytyvän geenin valitsee sattuma.

Geenit sijaitsevat solun sisällä kromosomeissa, jossa joka geenillä on oma osoitteensa, niin sanottu lokus. Lokuksessa voi olla kaksi samanlaista kopiota tietystä geenistä, jolloin hevosta kutsutaan tämän ominaisuuden osalta samanperintäiseksi. Jos lokuksessa on geenin kaksi eri versiota, hevonen on eriperintäinen.

Geenit vaikuttavat pääasiassa vallitsevina tai väistyvinä. Osa geeneistä on epätäydellisesti vallitsevia. Niiden vaikutus riippuu siitä, onko hevosella yksi vai kaksi kappaletta tiettyä geeniä; vaikutus ikään kuin tehostuu, jos geenejä on yhden sijasta kaksi.

Väistyvien geenien vaikutus näkyy, kun hevosella on kaksi samanlaista väistyvää geeniä eikä yhtään vallitsevaa. Vallitsevan geenin vaikutus sen sijaan näkyy jo yhdellä geenillä. Toinen samaa ominaisuutta säätelevä geeni voi silloin olla samanlainen (vallitseva) tai erilainen (väistyvä).

Väistyvinä periytyvät ominaisuudet voivat kulkea monta sukupolvea vallitsevien ominaisuuksien alla piilossa. Vallitsevia geenejä hevonen ei sen sijaan voi kantaa ilman, että ne vaikuttavat värissä. Esimerkiksi vallitsevaa kimogeeniä hevonen ei voi kantaa olematta itsekin kimo, mutta rautiaan värin geeni voi kulkea monta sukupolvea piilossa ruunikon tai mustan pohjavärin ja niiden johdannaisten alla.

Hevosen värit syntyvät ihon ja karvojen melaniini-nimisestä väriaineesta, jota on kahdenlaista: eumelaniini on mustaa tai hyvin harvoin tummanruskeaa, kun taas feomelaniini on puna- tai kellanruskeaa. Karvojen valkoinen, ihon vaaleanpunainen ja silmien sininen väri johtuvat siitä, että väriaine puuttuu näiltä alueilta kokonaan.

Väriainetta eli pigmenttiä voi olla tiheässä, jolloin karva tai iho on hyvin tummaa, tai harvassa, jolloin ne ovat vaaleat. Väriaine voi tiivistyä karvan tietylle puolelle tai sen päähän, ja aurinko voi haalistaa sitä.

Joskus väriaineen tuotanto loppuu tietyissä kehon osissa tai kokonaan, ja näille ilmestyy valkoista karvaa, kuten vanhuuttaan harmaantuvilla hevosilla tai kimoilla.

Hevosella on kolme perusväriä
Hevosen perusvärit ovat ruunikko, rautias ja musta. Kaikki muut värit syntyvät näistä, kun geenit muokkaavat perusväriä tavalla tai toisella.

Perusvärien periytymistä voi ajatella kahtena katkaisijana, jotka voivat olla kahdessa eri asennossa. Ensimmäinen vipu voi olla asennossa ”rautias” tai ”ei rautias”. Jos se on asennossa ”rautias”, toisen vivun asennolla ei ole merkitystä: hevosesta tulee rautias joka tapauksessa. Mutta jos vipu onkin asennossa ”ei rautias”, väri määräytyy toisen vivun perusteella. Se voi olla asennossa ”ruunikko” tai ”musta”.

Raudikkogeeni väistyy toisen samassa osoitteessa sijaitsevan geenin tieltä. Tämä vallitseva geeni peittää rautiaan alleen ja mahdollistaa mustan väriaineen esiintymisen – hevosesta voi siis tulla ruunikko tai musta. Kumpi hevonen on, riippuu toisen vivun asennosta. Musta väri periytyy väistyvänä, ruunikko vallitsevana.

Tarkemmin ilmaistuna perusvärejä säätelevät kahden lokuksen ( E ja A) yhteensä neljä geeniä, joista mustan väriaineen mahdollistava ja ruunikon värin aiheuttava geeni (E, A) ovat vallitsevia ja pelkän ruskean tai pelkän mustan pigmentin sallivat (e, a) väistyviä.

Perusvärien jakauma on eri roduissa erilainen. Suomenhevosista yli 90 prosenttia on rautiaita; haflingereissa ei mustan tai ruunikon mahdollistavaa geeniä ole lainkaan. Connemaroissa yleisin perusväri on ruunikko.

Perusvärien lisäksi connemaroilla esiintyy varmuudella kolmentyyppisiä erikoisvä-rejä: voikkovärejä, kimoja ja päistärikköjä.

Voikkovärien genetiikkaa
Voikkogeeni vaikuttaa epätäydellisesti vallitsevana. Yksi ”annos” vaalentaa väriä hieman, mutta kaksi ”annosta” vievät värin lähes kokonaan myös ihosta ja silmistä.

Yksi voikkogeeni vaalentaa rautiaan voikoksi, ruunikon ruunivoikoksi ja mustan mustanvoikoksi. Kaksi voikkogeeniä saavat aikaan BEC-väriperheen: cremellon, perlinon ja smoky creamin, joilla ei (vielä) ole virallisia suomenkielisiä nimiä.

Voikon karvan väri vaihtelee luonnonvalkoisesta kullanväriseen. Jouhet ovat valkoiset, vaaleankeltaiset tai harmaat.

Ruunivoikolla peitinkarva on samanvärinen kuin voikolla, joskus hiukan tummempi tai harmahtavampi. Tummin ruunivoikon sävy on syvän suklaanruskea, jolla on yleensä keltaista kainaloissa, turvassa, silmien ympärillä, korvien sisällä ja nivusissa. Väri sekoittuu helposti tummanruunikkoon, joskus jopa tummanrautiaaseen.

Voikkogeenin vaikutus mustaan pohjaväriin ei välttämättä erotu paljain silmin aikuisesta ponista. Selvimmät mustanvoikon tunnusmerkit ovat vaaleat korvansisukset ja tavallista hailakammat ruskeat silmät, mutta kaikilla mustanvoikoilla ei niitä ole. Outo kellertävä hohde herättää yleensä epäilyksen, ettei poni ole sen enempää kulomusta kuin tummanruunikkokaan. Poni voi näyttää siltä, ettei se ole kunnolla minkään värinen: ei kulomusta, tummanruunikko, tummanrautias eikä tumma ruunivoikko.

Tärkein vihje mustanvoikosta saadaan varsaiässä, sillä mustanvoikot syntyvät yleisesti sinisilmäisinä. Silmät voivat tummua muutamassa päivässä, mutta joskus ne ovat vaaleat vielä puolivuotiaanakin. Ne voivat jäädä koko iäksi tavallista vaaleamman ruskeiksi. Myös voikot ja ruunivoikot voivat olla vastasyntyneinä sinisilmäisiä, ja aikuisinakin niiden silmät voivat olla vaalean- tai punaruskeat.

Voikko on varsana usein lopullista väriään punaisempi ja tummempi. Voikkojen, ruunivoikkojen ja mustanvoikkojen ponien iho saattaa myös vivahtaa ensimmäisinä päivinä tai viikkoina hennosti vaaleanpunaiseen.

Kahden voikkogeenin aiheuttamia värejä ei ole aina helppo erottaa toisistaan. Cremellolla on luonnonvalkoinen karva ja jouhet, vaaleanpunainen iho ja siniset tai harmaat silmät. Perlinon yleissävy on kellertävämpi, ja jaloissa ja jouhissa on selvä keltainen tai oranssi vivahde. Smoky cream on perlinon näköinen, mutta jalat ja jouhet eivät ole selvästi runkoa tummemmat. Smoky cream näyttää usein kirjaimellisesti ”sinisilmäiseltä voikolta”, koska se voi olla hyvin keltainen.

Perlinot ja smoky creamit voivat syntyä hätkähdyttävän tummina, jopa vaaleanrautiaan näköisinä. Pinkki iho ja vaaleat silmät paljastavat nämä metallinhohtoiset vaaleanruskeat varsat kuitenkin ”tuplavoikoiksi”. Aikuisinakin näillä poneilla voi olla häkellyttävän tummat jalat ja jouhet – jalat voivat olla jopa kullanväriset tai lähes oranssit.

Päänvaivaa värinimistöstä
Suomalainen värinimistö on perustunut vain osittain värien periytymiseen. Tällainen nimistö aiheuttaa sekaannuksia tunnistuksissa ja vaikeuttaa jalostustyötä roduissa, joissa osa väreistä on kiellettyjä tai ei-toivottuja. Suomenkielinen nimistö onkin uudistumassa.

Voikkovärit ovat nimistön suurin pulma. Osalla niistä ei ole ollut niiden periytymistä vastaavaa suomenkielistä nimeä. Vaikein tapaus on voikkogeenin vaalentama ruunikko. Sitä on kutsuttu hallakoksi, mutta sillä ei geneettisesti ole mitään tekemistä hallakkogeenin kanssa (D-lokuksen alleeli Dn). Hallakko-nimitystä ei genetiikkana perustuvassa nimistössä valitettavasti voida käyttää kahdesta eri geenistä: jos esimerkiksi vuonohevoset ovat hallakkoja, russit, welshit ja connemarat ovat jotain muuta.

Miksei värejä ole alun perin nimetty loogisesti ja säästytty sekaannuksilta? Voikko- ja hallakkovärit ovat Suomessa olleet melko harvinaisia, ennen kuin poneja on alettu tuoda maahan ulkomailta. Nimille ei siis ole ollut suurta tarvetta. Voikkovärejä ei myöskään suomalaisen ponijalostuksen alkuvaiheessa aina ymmärretty eri asiaksi kuin hallakkovärit (puna- ja ruunihallakko ja hiirakko). Näin kaikki ”keltaiset” tummajalkaiset ja –jouhiset nimettiin hallakoiksi.

Entisten ”hallakkojen” virallinen nimi on siis nykyisin ruunivoikko. Voikkogeenisestä mustasta käytetään virallista nimeä mustanvoikko, joskus myös hiukan vanhempaa epävirallista mutta kuvaavaa nimeä ”kullanmusta”. Kumpikin termi kuuluu Hippoksen viralliseen nimistöön, eikä voikkogeenisiä connemaroja pitäisi enää tunnistaa väärin ”hallakoiksi”.

Nimet puuttuvat toistaiseksi myös ”tuplavoikoilta”. Termejä cremello, perlino ja smoky cream käytetään joskus Suomessakin, ja genetiikasta puhuttaessa onkin hyvä erottaa toisistaan raudikko-, ruunikko- ja mustapohjainen värin versio. Värejä on kutsuttu myös albiinoiksi ja blue-eyed creameiksi (BEC). Albiino-termiä ei pidä käyttää, sillä hevosissa ei esiinny lainkaan albiinoiden aiheuttavaa c-geeniä.

Tutut kimot
Kimot ovat tuttuja kaikille connemarojen ystäville. kimogeeni vaalentaa ponin ajan myötä harmaan kautta valkoiseksi. Ponin pohjaväri näkyy varsana, ja sen ratkaisee perimä.

Kimo syntyy yleensä perusväriään tummempana ja sävyltään syvempänä kuin ei-kimo varsa. Esimerkiksi ruunikkovarsan jalat ovat hyvin vaaleat ja tummaa on aluksi vain vuohisissa, mutta ruunikonkimo voi varsana olla aikuisen ruunikon näköinen: jalat ovat tummat polviin ja kintereisiin asti. Voikonkimolla varsalla voi olla jopa suklaanruskeat jalat.

Ensimmäiset valkoiset karvat näkyvät silmien ympärillä usein jo vastasyntyneillä. Lähiviikkoina ja –kuukausina silmänympärykset muuttuvat vielä vaaleammiksi. Tummalle varsalle voi tulla hullunkuriset valkoiset ”kakkulat”. Aluksi vaalentuvat alueet, joilla karvatupet ovat lähimpänä ihon pintaa: silmänympärykset, korvat, posket, hännäntyvi, häntäjouhet ja jalkojen alaosat.

Yleensä kimovarsa tummuu voimakkaasti, ennen kuin se alkaa harmaantua ja vaalentua. Jopa rautiaankimo voi muuttua 1-2-vuotiaana tummanpuhuvaksi ja näyttää lähes mustanpuhuvalta. Tummumista seuraa asteittainen harmaantuminen ja vaale-neminen, joka etenee joka karvanvaihdossa. Osalle kimoista – muttei kaikille – tulee harmaantumisen myötä markanpilkkuja. Väriä säilyy kauimmin jouhissa ja jalkojen nivelissä.

Osa kimoista muuttuu valkoisen vaiheen jälkeen kärpäskimoiksi. Kärpäskimolla on pieniä viirumaisia täpliä valkoisella pohjalla. Viirut eivät vastaa hevosen syntymäväriä – mustankimolla voi olla ruskeat ”kärpäset”.

Kimon syntymääri pitää merkitä papereihin, koska pohjaväri ei kimoutumisen alettua erotu kauan. Kimot nimetään pohjavärinsä mukaan: mustankimo, rautiaankimo. ”Harmaankimo” ja ”tummankimo” ja ”vaaleneva kimo” ovat kehnoja nimiä, koska ne kuvaavat vain kimoutumisen vaihetta – kaikki kimothan ovat jossain vaiheessa tum-mia ja harmaita ja kaikki niistä ovat vaalenevia!

Kimogeeni näkyy aina ilmiasussa: poni ei voi kantaa sitä piilossa, ja kimon vanhemmista toisen on aina oltava kimo. Kahden kimon jälkeläisistä 75-100 prosenttia on kimoja. Jos vanhemmista yksikin on samanperintäinen, kaikki varsat ovat kimoja, mutta kahden eriperintäisen kimon varsoista neljännes on tummia. Kimon ja muunvärisen ponin varsoista puolet on kimoja, mikäli kimolla vanhemmalla on vain yksi kimogeeni.

Connemaroissa kimot ovat yleisin väri, ja osa näistä on samanperintäisiä eli aina kimoa periyttäviä poneja.

Päistärikkö, värinvaihtaja
Toinen valkoista karvaa aiheuttava tekijä on päistärikkö. Päistäriköllä on perusvärin seassa valkoista karvaa etenkin rungossaan. Pää, jouhet ja jalat ovat perusvärin mukaiset. Arkikielessä päistäriköt sekoitetaan usein kimoihin, mutta värityksillä ei ole geneettistä yhteyttä: pelkkä päistärikkö ei voi periyttää kimoja eikä pelkkä kimo päistärikköjä.

Päistärikkö ei vaalene iän myötä, mutta se vaihtaa väriä vuoden mittaan. Värin vaihtelu vuodenajoittain on näkyvintä pitkässä karvassa, siis etenkin pihatto-oloissa ja loimetta ulkoilevilla pitkäkarvaisilla poneilla. Päistärikkö periytyy vallitsevana, ja päistärikkövarsan vanhemmista toisen on oltava päistärikkö. Valkean karvan määrä voi vaihdella sukupolvesta toiseen hyvin niukasta runsaaseen.

Voikkogeenisten ponien päistärikköys erottuu heikommin kuin perusväristen. Voikon- ja ruunivoikonpäistärikön valkeita karvoja ei aina huomata, ennen kuin päistärikkö jälkeläinen herättää epäilykset. Connemaroissa on myös jonkin verran poneja, jotka ovat päistärikköjä kimovärin alla. Päistärikköys näkyy vain lyhyen aikaa varsakarvassa, ennen kuin kimous peittää sen alleen.

Päistärikkögeeniä pidetään alan kirjallisuudessa vahingollisena, jos varsa perii sen kummaltakin vanhemmaltaan. Käytännössä tämä tarkoittaa varhaisluomisia, jos alkiolla on kaksi päistärikkögeeniä. Varmuuden vuoksi päistärikkötammalle voi valita ei-päistärikön oriin, kunnes teoria saadaan vedenpitävästi vahvistettua tai kumottua. Nykytiedon mukaan kahden päistärikön varsoista puolet on päistärikköjä, neljännes yksivärisiä ja yksi neljännes tiineyksistä päättyy varhaisluomiseen.

Tammalle geeniyhdistelmä ei ole riski, mutta mahdollinen varhaisluominen ei ole omistaja tai oriinpitäjän mieleen. Mitään muita riskejä päistärikkögeeniin ja –väriin ei liity. Päistäriköt ovat täysin terveitä ja turvallisia jalostusponeja, ja kaksi päistärikköäkin saa yhdessä kolme kertaa neljästä normaaleja jälkeläisiä.

  Takaisin